Av: FD Janne Väistö
Suomen- ja ruotsin kielen asemasta käydyn kamppailun kiihkeimmät vuodet sijoittuvat 1930-luvulle. Eurooppalaisessa mittakaavassa 1930-luvun kielikiistassa – tai kansallisuuskiistassa, kuten sitä ruotsinkielisten puolelta usein nimitettiin – ei ollut mitään erityistä tai ainutlaatuista. Se voidaan sijoittaa osaksi ajan eurooppalaista poliittista kuohuntaa, joka oli usein saanut voimansa etnisyyden politisoitumisesta, kansallisuuskysymyksistä. Eurooppalaisten esimerkkien mukaisesti myös meillä Suomessa poliittinen tilanne oli hyvin levoton ja demokraattista järjestelmää haastettiin niin kommunistien kuin äärioikeiston puolelta. 1930-luvun alussa suomalainen äärioikeisto järjestäytyi lapuanliikkeen alle.
Lapuanliike ei jäänyt odottamaan demokraattisesti valitun eduskunnan ratkaisuja vaan turvautui väkivaltaan toteuttaakseen tarkoitusperänsä. Liikkeen kannattajat tuhosivat kommunistien kirjapainon Vaasassa, kyyditsivät kansalaisia väkisin Neuvostoliiton puolelle sekä pieksivät satoja ihmisiä syyllistyen jopa kuolemantuottamuksiin. Väkivaltaisuuksien lisäksi lapuanliike järjesti ympäri maata lukuisia mielenosoituksia, tunnetuimpana heinäkuussa 1930 Helsingissä järjestetty niin sanottu talonpoikaismarssi. Demokratianvastainen liikehdintä huipentui yritykseen kaataa Suomen hallitus Mäntsälän kapinan yhteydessä keväällä 1932. Lapuanliikkeen taustalta voi löytää eurooppalaisten mallien mukaisesti vahvan autoritaarisen hengen ja nationalismin. Täytyy huomioida, että liikkeen kohteena oli nimenomaan kommunismin vastustaminen, jolloin toinen kansakuntaa vahvasti jakanut kiista – kielikysymys – ei toiminut liikkeen taustavoimana. Toisaalta tulee muistaa, ettei kielikysymys ollut mihinkään kadonnut. Se oli edelleen vahvasti läsnä ja kosketti niin paikallisia toimijoita kuin valtakunnan politiikkaa.
1930-luvun alussa aitosuomalainen opiskelijanuoriso aktivoitui kielikamppailussa. Ensimmäinen sanoista tekoihin johtanut välikohtaus sai alkunsa ruotsinkielisen yliopistonopettajan, filosofi Rolf Lagerborgin haastattelusta, jossa hän ruotsalaisessa Aftonbladetissa arvosteli lapuanliikettä ja Suomen kieliriitoja. Haastattelu nostatti useita laajoja mielenosoituksia. Mielenosoitukset tuottivat myös tulosta, kun opetusministeri Antti Kukkosen esityksestä Lagerborgin professorinimitys peruttiin säästösyihin vedoten. Tämä, yhdessä lapuanliikkeen ajamien levottomuuksien kanssa, antoi opiskelijanuorisolle selvän viestin: joukkovoiman käyttäminen oli tehokas keino ajaa omia päämääriä.
Konkreettisesti tämä ilmeni Helsingissä marraskuun 6. päivänä 1933, jolloin kielikiista muuttui väkivaltaisiksi katumellakoiksi. Yhteenottojen katsotaan alkaneen suomenkielisten yrittäessä poistaa ruotsinkielisten rinnassaan kantamia Svenska Dagen -merkkejä. Tähän ruotsinkieliset olivat puolestaan vastanneet samalla mitalla. Lähinnä nuorisosta koostuneet mellakat jatkuivat neljä iltaa, ja niihin osallistui useita satoja ihmisiä. Vaikka kymmeniä mellakoitsijoita pidätettiin, suuremmilta onnettomuuksilta kuitenkin vältyttiin.
Vuoden 1934 ruotsalaisuuden päivänä mellakat toistuivat. Helsingin keskustassa liikuskeli jälleen tuhatmäärin nuorisoa, jotka eri tavoin osoittivat mieltään suomalaisuuden tai ruotsalaisuuden puolesta. Tämä tarkoitti huutamista, laulamista ja myös väkivaltaisuuksia. Samoin kuin edellisenä vuonna kaupungilla myytiin takinrinnuksissa kannettavia messinkisiä suomalaisuuden ja punakeltaisia ruotsalaisuuden merkkejä. Mellakat jatkuivat kolme päivää ja niiden yhteydessä pidätettiin useita ihmisiä.
Seuraavan kahden vuoden aikana (1935–36) kielitaistelu sai uusia ulottuvuuksia. Helsingin yliopistolla järjestettiin vihellyskonsertteja ja pääkaupungin ruotsinkielisiä kadunnimiä tervattiin katukilvistä. Nuorison järjestämien mielenosoitusten huipentumana voidaan pitää eduskuntatalon edessä poltettua pahvista lehmää, jolla mielenosoittajat kuvastivat vastenmielisyyttä eduskunnassa tehtyjä kielipoliittisia lehmänkauppoja kohtaan. Eduskunnassa puolestaan kiisteltiin päiväkausia kielikysymyksestä. Edellisten vuosien tapaan ruotsalaisuuden päivän mellakat jatkuivat Helsingin keskustassa, jossa huutelun lisäksi tapahtui pieniä väkivaltaisia yhteenottoja.
1930-luvun puoliväliin tultaessa kotimaisen kielitaistelun tilalle tulivat uudet vakavammat uhkakuvat. Suomen valtiojohdossa nousi esille huoli maan turvallisuustilanteesta. Taustalla oli Neuvostoliiton sotilaallisen voiman kasvu ja Kansainliiton osoittama heikkous, jotka pakottivat Suomen etsimään liittolaisia. Tässä ainoaksi realistiseksi vaihtoehdoksi muodostui Pohjoismaat, erityisesti Ruotsi. Yhteistyön syventämiselle oli kuitenkin yksi vakava este: Suomen sisäinen kielitaistelu. Tämä edellytti konkreettisia ratkaisuja.
Keväällä 1937 maalaisliittolainen Kyösti Kallio valittiin uudeksi presidentiksi. Tämä merkitsi selkeää muutosta myös sisäpolitiikassa, kun presidentti nimitti laajapohjaisen punamultahallituksen. Uusi hallitus puolestaan ajoi nopeasti läpi yliopistolain, joka hyväksyttiin eduskunnan selkeällä enemmistöllä huhtikuussa 1937. Päätös vaimensi kielitaistelua, jonka yksi polttavimmista kysymyksistä oli ollut juuri Helsingin yliopiston kieliratkaisu.
Edelliset tapahtumat heijastuivat myös vuoden 1937 ruotsalaisuuden päivän viettoon. Juhlapäivänä esiintyi vain pientä rähinöintiä ja seuraavana vuonna nekin loppuivat. Vuonna 1939 ruotsalaisuuden päivää vietettiin jo aivan toisenlaisissa tunnelmissa. Molemmissa kieliryhmissä korostettiin yhteisen isänmaan merkitystä.
Uusi Suomi 9.11.1933
Helsingin keskustassa 1930-luvulla tapahtuneet ruotsalaisuuden päivän mellakat olivat osa eurooppalaista liikehdintää. Toisin kuin lapuanliikkeen kommunismin vastaisissa laittomuuksissa, ruotsalaisuuden päivän mellakoissa kyse oli etnisestä väkivallasta. Vastakkain olivat aitosuomalainen liike, jonka päämääränä oli etnisesti homogeeninen kansakunta ja vastapuolena suomenruotsalaiset vähemmistönationalistit, jotka puolustivat omaa etnistä yhteisöään Svenskfinlandia. Toki mellakoissa oli mukana myös hyvin erilaisista taustoista ja eri ikäisistä henkilöistä koostunut joukko, jolla ei ollut mitään tekemistä kummankaan ideologian kanssa.
Suomessa tapahtuneet mellakat olivat kuitenkin huomattavasti eurooppalaisia esikuviaan rauhallisemmat. Vaikka mellakoita esiintyi useana vuonna, niissä ei kuitenkaan tapahtunut mustelmia ja ruhjeita vakavampia onnettomuuksia. Tässä yksi suuri merkitys oli Helsingin poliisin maltillisella otteella mellakoiden taltuttamisessa. Toisaalta mellakoiden aikaan vallassa oli T. M. Kivimäen johtama hallitus. Kivimäen porvarillinen kokoomushallitus suhtautui kielikysymykseen maltillisesti, mikä osaltaan hillitsi levottomuuksien laajenemista.
Janne Väistö, FD, Pol.mag, forskare, Åbo Akademi. Medarbetare inom projektet Etnonationalism i Finland 1930–1950 (EtnoFin).